Myrskyn silmässä - paniikkikohtauskokemus

Koko päivä oli paineita täynnä. Olin nukkunut huonosti, koska ilta-ahdistuksen takia nukahtaminen oli miltei mahdotonta.

Kurssilta toiselle, tunnilta seuraavaan. Olin niin väsynyt aikoinani, etten edes muista päivistä paljoa.

Kotona meni jotenkin, ahdistuen, koska äiti. Ja kaikki muu rasittava hössötys ja melu ja... rauhaa ei ikinä ole sitä kuin sitä kunnolla tarvitsee.

Sitten tuli taas perheriitaa, en muista mistä. Veljeni kiusoitteli ja syytteli minua, jälleen kerran, koska eihän sitä koko seitsemäntoista elinvuoteni aikaan ollut tapahtunut kuin ainoastaan useita kertoja viikossa.

Mulle tuli niin paha olo. Niin sanattoman iso paha olo. Iso paha susi ja syö leikkivät porsaat. Ahdistus tulee ja syö ilon ja toimintakyvyn. Se tulee kuin salama takapihalle, tummia pilviä näkyy kaukana, mutta pahimman ei odota osuvan itselleen.

Mieleeni tulvi kaikki mahdollinen paha ja syytös. Tajusin, etten voinut estää tilannetta, kalterihäkkiin minut oli sen kanssa lyöty ja sen kanssa oli vain selvittävä. Selviytyjä kun en kokonaisvaltaisesti ole, jotenkin ahdistuksen fyysinen tunne otti minusta yliotteen. En saanut henkeä. En saanut henkeä. En saanut henkeä. Hyperventilaatio. Ei kulje keuhkoihin. Kuolenko minä tähän, juolahti mieleeni. Kaikki energia meni kuitenkin hengitysyrityksiin. En pystynyt enää istumaan, ja rojahdin sänkyni viereen lattialle makaamaan, kaikkien tavaroiden päälle ahtaaseen koloon. En saanut itsestäni voimaa irti sänkyyn nousemiseen.

Mulle tuli takaumia näkyviin kuin powerpoint-dioja päällekäin ja ilman mitään tolkkua tai tilanneliitosta. Sitten ne takaumat alkoivat puhua. Mä muistan aina sen, kuinka mulle naurettiin ruokapöydässä koulussa, ja siitä alkoi mun sosiaalisten tilanteiden pelko. Mä muistan aina äitini raivokohtauksen yksittäisestä wilmamerkinnästä. Minä olen tehnyt pahaa ja minä olen väärä enkä enää koskaan tule voimaan hyvin. Kaikki on minun syytäni, mikään ei korjaudu. Muistin, että olen huohottanut minuutin, pari putkeen, ja hengityslihaksiani alkaa väsyttää niin paljon. Yritin huutaa äitiä apuun, tai veljeä, ihan ketä vaan, mutta en saanut kurkustani muuta kuin pihauksen, samalla fyysisesti raskaan hyperventiloinnin aina jatkuessa. Tuntui, että kohta lähtee taju eikä se välttämättä tule enää koskaan takaisin.

Tarrasin sängystä yhä vahvemmin kiinni, ja purin aluslakanaani ja yritin saada hengityksen kulkemaan nenän kautta rauhallisemmin. En kyennyt, purin vaan lakanan rikki. Jalat alkoivat pakottaa ja vipattaa, potkin kirjoja ja laatikoita sänkyni alla yhä syvemmälle. Ajattelin, että sängyn takana olisi jokin musta aukko, joka pahimmillaan imisi minutkin. En voinut päästää sängystä irti. Samalla minua ajatuksissa läiskittiin pipolla naamaan ja punainen Nokiani varastettiin juoksien. Jotenkin tapahtumista tuli yhteen nivoutunut tosipaha.

En tiedä kuinka kauan sitä kesti. Minä väsyin fyysisesti aivan järkyttävän paljon, tuntui että en jaksa enää hengittää, kohta tukehdun ja kuolen.

Jotenkin tyhjensin itseäni todella monta kertaa ja todella pitkään, ja sain loppujen lopuksi tasattua hengitystäni. Tuntui, että taju lähtisi, olin jossakin tajunnan rajamailla.

Kaikki tuntui niin tyhjältä ja pahalta. Myrsky kuitenkin hellitti otteensa minusta ja hiljalleen pahassa tyhjässä olossa palasin jotenkin normaaliin tilaan.

Tuntui niin kamalalta, ettei kamalammalta voisi. Teki mieli kuolla. Teki mieli tarttua rippilahjaksi saatuun kaiverrettuun puukkoon ja vetää ihania viiltoja. Niin en kuitenkaan tehnyt.

Minä selvisin. Tai ainakin jotain.

P.S. Olen ”Minä vain”, jouduin vain vaihtamaan tiliä. Instagramissakin taisin kyllä esitellä että M.