"Selvisin masennuksesta"

Ajattelin kertoa teille miten minä selvisin masennuksesta. Kerron vähän teille mitä minun elämässäni on tapahtunut ja mitkä asiat ovat vaikuttaneet siihen, että masennuin. 

Nämä asiat vaikuttivat siihen, että masennuin: 

- Muutot paikasta toiseen. Muuttoja taitaa olla yhteensä viisi tai kuusi eri paikkakuntiin.
- Olen menettänyt paljon läheisiä ihmisiä liian varhain ja liian monia. 
- Koulukiusaaminen
- Vanhempien ero
- En puhunut kenellekkään  pahasta olostani. Pidin kaiken pahan olon sisälläni.
- Huonot välit äitiin pahenivat henkilökohtaisista syistä, joita en halua kertoa. 

Milloin ensimmäiset masennusoireet alkoivat?

Ensimmäiset masennus oireet alkoivat muistaakseni silloin, kun olin neljännellä tai viidennellä luokalla. En oikein muista tarkalleen. Muutimme vuonna 2008 pienelle paikkakunnalle ja aloitin siellä neljännen luokan. Pienellä paikkakunnalla minua koulukiusattiin. Jännitin ja pelkäsin mennä kouluun. 

Viidennellä luokalla minulla oli poissa oloja ja koenumerot laskivat. Minun vanhemmat myös erosivat tuolloin. Olimme veljen kanssa vuoroviikoin äidillä ja isällä. Se tuntui raskaalta. Aluksi äiti asui vähän matkan päässä isästä, sitten äiti muutti 30 kilometrin päähän ja käytiin äidillä joka toinen viikonloppu. Äidillä oli miesystäviä, joiden kanssa en tullut yhtään toimeen ja välit äidin kanssa olivat jo tuolloin  huonot. Vuonna 2010 äiti muutti pohjanmaalle nykyisen miehensä kanssa. Tämän miehen kanssa en tullut toimeen ja enkä tule vieläkään. Muistan, että sain ekan paniikkikohtauksen viidennellä luokalla.

Kuudennella luokalla minulla oli itsetuhoisia ajatuksia ja olin koko ajan tosi surullinen. Olin kyllästynyt koulukiusaamiseen ja tuntui etten enään jaksa. En kuitenkaan puhunut pahasta olostani kenellekkään. Jos joku kysyi minulta: "Mitä kuuluu?" Vastasin aina:" Ihan hyvää." Jotenkin noi vuodet on niin sumuisia, etten muista noista paljon mitään. 

Kiusaaminen jatkui seiska luokkaan asti. Seiska luokan päätyttyä vuonna 2012 muutimme Poriin. Minua ei varsinaisesti kiusattu enään kahdeksannella tai yhdeksännellä luokalla, mutta tunsin itseni yksinäiseksi. Olin aika ujo ja itseluottamus oli nollassa. Itseluottamus ei nykypäivänäkään ole ihan huipussaan, mutta on kyllä noussut aika paljon. tuolloin minulla oli paljon poissaoloja koulusta, mutta pääsin kumminkin aina luokalta. Paniikkikohtauksia oli aika paljon ja ahdisti myös melkein joka päivä.

Yhdeksännen luokan päätyttyä en päässyt sosiaali- ja terveysalalle, mutta pääsin logistiikkaalalle. Logistiikkaala ei ollut ihan minun juttuni ja kävin vain kaksi viikkoa ammattikoulua. Kahden viikon jälkeen jäin vain kotiin sänkyyn makailemaan. Opettaja yritti soittaa, mutta en vastannut ja jos vastasin, niin keksein aina "tekosyyn" miksi olin poissa koulusta. Kuraattori soitteli ja oli huolissaan minusta, kun en ollut koulussa. Lopulta menin kouluun ja pidimme kuraattorin ja opon kanssa keskustelun, että minne alalle voisin vaihtaa. Päädyin, sitten hotelli-, ravintola- ja cateringalalle. Jatkoin kumminkin samassa koulussa. Poissaoloja oli paljon ja kuraattori otti taas yhteyytä ja oli huolissaan minusta. Rupesin käymää kerran viikossa kuraattorilla juttelemassa ja olin jo tuolloin tosi masentunut ja minulla oli itsetuhoisia ajatuksia. 

Milloin ja miten sain apua?

Vuonna 2015 kuraattori pakotti minut koulupsykologille ja minä menin. Ajattelin tuolloin, että kukaan ei voi minua auttaa. Kävin kumminkin kerran viikossa koulupsykologilla. Siitä ei ollut kyllä mitään apua, koska tuolloin en puhunut koulupsykologille pahasta olostani. Koulupsykologi laittoi koululääkärin kanssa lähetteen nuorten vastaanottoon ja aloin käymään nuortenvastaanotossa kesäkuussa kerran viikossa. Sain kumminkin kaikki suoritettua ensimmäisen vuoden aikana. Elokuussa minut lähetettiin NUPOLLE (nuorisopsykiatrian poliklinikalle). Tapasin ekaa kertaa minun terapeuttini. Tuo aika on niin sumuista etten muista yhtään mitään. Kävin kerran viikossa terapeutilla puhumassa ja huomasin, että puhuminen auttaa. 

Toinen vuosi ammattikoulussa alkoi. Pystyin käymään vain pari viikkoa koulussa, sitten tuli se etten enään jaksanut käydä koulussa. Olin niin masentunut. Makasin vain sängyssä ja mulla oli itsetuhoisia ajatuksia. Koskaan en luojan kiitos ole yrittänyt itsemurhaa.

Syys-lokakuussa pääsin, sitten päiväosastolle. Siellä minulla oli omahoitaja ja samaan aikaa kävin NUPOLLA terapiassa. Päiväosastolla tutuistuin muutamaan ystävään. Aamuisin siellä oli aika tylsää, mutta iltapäivisin siellä oli ohjelmaa. 

Marraskuun lopussa pääsin sitten kuntoutumisyksikköön.  Kuntoutumisyksikössä minut otettiin hyvin vastaan. Sain hyviä ystäviä sieltä ja yksikön tyypeistä tuli minulle kuin toinen perhe. Kuntoutumisyksikkö on ihan huippu paikka. Siellä oli joka päivä jotakin ohjelmaa. Mulla oli siellä maailman paras omahoitaja, jonka kanssa synkkas hyvin. Mun oma hoitajan kanssa pystyin puhumaan mistä vain. 

 En muista ihan tarkkaan aloitettiinko minulla NUPOLLA vai päiväosastolla lääkitys. Sen muistan, että iltalääke mirtazapiini aloitettiin vasta kuntoutumisyksikössä. Aamulääke aloitettiin NUPOLLA tai päiväosastolla.

Vuonna 2016 tammikuussa aloitin uudestaan koulun. Kouluun minulla oli Porista noin 50 kilometriä. Aloitin koulun kevyesti. Olin vain 3 päivää viikossa koulussa. 

Vaihdoin helmikuun alussa koulua, jonne on matkaa 10 kilometriä. Koulun vaihto oli minun omahoitajani idea. Jatkoin kumminkin samalla alalla. Minulla oli huomattavasti lyhyempi koulumatka ja jaksoin paljon paremmin. Tutustuin uudessa koulussa heti ensimmäisenä päivänä luokkalaisiini ja sain kavereita. Aloin myös käymään koulussa neljänä päivänä viikossa. Mulla oli aina joka torstai musiikkiryhmä ja torstai oli mulla aina vapaa.

Toukokuun alussa pääsin pois kuntoutumisyksiköstä. Oli haikea olo, mutta oli kumminkin kiva päästä takaisin kotiin. 

Koska viimeistään olisi pitänyt hakea apua?

Silloin, kun:
- Oli itsetuhoisia ajatuksia.
- Rupesi tulemaan paniikkikohtauksia useasti.
- Ahdistusta oli joka päivä ja aloin välttelemään esim. paikkoja. 
- Koenumerot laskivat huomattavasti.
- Poissaoloja rupesi olemaan huomattavasti enemmän mitä ennen. 
- Olin jatkuvasti surullinen.
- Minulla oli koko ajan paha olla.
- Asiat jotka kiinnosti ennen, niin ei kiinnostanut enään.
- Oli univaikeuksia. Nukuin liian vähän.
- Olin koko ajan väsynyt-

Hae sinä apua ajoissa! 

Kuka ensimmäisenä ohjasi minut hoitoon?

Kuraattori, jos hän ei olisi pakottanut minua menemään koulupsykologille niin minä en olisi luultavasti saanut apua ja en olisi tässä nyt kirjoittamassa tätä tekstiä. Suuri kiitos kuuluu kuraattorille.
  

Henkilöitä, jotka on auttanut minua parantumaan. 

- Terapeuttini NUPOLLA. NUPOLLA käyn vieläkin ja hänelle pystyn puhumaan mistä vain. 
- Päiväosastolla omahoitajani S. 
- Kuntoutumisyksikössä omahoitajani V. 
- Perhe (isä ja pikkuveli).
- Ystävät.

Lääkkeet ja terapia?

Lääkkeet on minulle auttanut ja vähitellen "olen puhjennut kukkaan". 
Kaikille lääkkeet eivät tepsi jostain syystä, mutta minulle lääkkeistä on ollut apua. Terapeutini ja minä tulemme hyvin juttuun ja olemme puhuneet henkilökohtaisista asioista ja minulle vaikeista asioista. 

Miten selvisin masennuksesta? 

- Sain ammattiapua.
- Lääkkeiden avulla.
- Puhumalla vaikeista asioista terapeuttini kanssa.
- Perheen ja ystävien tuella. 
- Positiivisella asenteella. 

Aluksi en ottanut apua vastaan, mutta sitten kun rupesin puhumaan kipeistä asioista huomasin että oloni helpottui. Aluksi kipeistä asioista puhuminen ahdisti paljon, mutta ajan mittaan se helpotti oloani. 

Neuvoni muille.   

- Hae apua ajoissa.
- Ota apu vastaan.
- Puhu pahasta olostasi aikuiselle, terapeutille tai jollekkin ammattihenkilölle.
- Jos sinua kiusataan kerro siitä jollekkin. 
- Ajattele positiivisesti.  

 

Myrskyn silmässä - paniikkikohtauskokemus

Koko päivä oli paineita täynnä. Olin nukkunut huonosti, koska ilta-ahdistuksen takia nukahtaminen oli miltei mahdotonta.

Kurssilta toiselle, tunnilta seuraavaan. Olin niin väsynyt aikoinani, etten edes muista päivistä paljoa.

Kotona meni jotenkin, ahdistuen, koska äiti. Ja kaikki muu rasittava hössötys ja melu ja... rauhaa ei ikinä ole sitä kuin sitä kunnolla tarvitsee.

Sitten tuli taas perheriitaa, en muista mistä. Veljeni kiusoitteli ja syytteli minua, jälleen kerran, koska eihän sitä koko seitsemäntoista elinvuoteni aikaan ollut tapahtunut kuin ainoastaan useita kertoja viikossa.

Mulle tuli niin paha olo. Niin sanattoman iso paha olo. Iso paha susi ja syö leikkivät porsaat. Ahdistus tulee ja syö ilon ja toimintakyvyn. Se tulee kuin salama takapihalle, tummia pilviä näkyy kaukana, mutta pahimman ei odota osuvan itselleen.

Mieleeni tulvi kaikki mahdollinen paha ja syytös. Tajusin, etten voinut estää tilannetta, kalterihäkkiin minut oli sen kanssa lyöty ja sen kanssa oli vain selvittävä. Selviytyjä kun en kokonaisvaltaisesti ole, jotenkin ahdistuksen fyysinen tunne otti minusta yliotteen. En saanut henkeä. En saanut henkeä. En saanut henkeä. Hyperventilaatio. Ei kulje keuhkoihin. Kuolenko minä tähän, juolahti mieleeni. Kaikki energia meni kuitenkin hengitysyrityksiin. En pystynyt enää istumaan, ja rojahdin sänkyni viereen lattialle makaamaan, kaikkien tavaroiden päälle ahtaaseen koloon. En saanut itsestäni voimaa irti sänkyyn nousemiseen.

Mulle tuli takaumia näkyviin kuin powerpoint-dioja päällekäin ja ilman mitään tolkkua tai tilanneliitosta. Sitten ne takaumat alkoivat puhua. Mä muistan aina sen, kuinka mulle naurettiin ruokapöydässä koulussa, ja siitä alkoi mun sosiaalisten tilanteiden pelko. Mä muistan aina äitini raivokohtauksen yksittäisestä wilmamerkinnästä. Minä olen tehnyt pahaa ja minä olen väärä enkä enää koskaan tule voimaan hyvin. Kaikki on minun syytäni, mikään ei korjaudu. Muistin, että olen huohottanut minuutin, pari putkeen, ja hengityslihaksiani alkaa väsyttää niin paljon. Yritin huutaa äitiä apuun, tai veljeä, ihan ketä vaan, mutta en saanut kurkustani muuta kuin pihauksen, samalla fyysisesti raskaan hyperventiloinnin aina jatkuessa. Tuntui, että kohta lähtee taju eikä se välttämättä tule enää koskaan takaisin.

Tarrasin sängystä yhä vahvemmin kiinni, ja purin aluslakanaani ja yritin saada hengityksen kulkemaan nenän kautta rauhallisemmin. En kyennyt, purin vaan lakanan rikki. Jalat alkoivat pakottaa ja vipattaa, potkin kirjoja ja laatikoita sänkyni alla yhä syvemmälle. Ajattelin, että sängyn takana olisi jokin musta aukko, joka pahimmillaan imisi minutkin. En voinut päästää sängystä irti. Samalla minua ajatuksissa läiskittiin pipolla naamaan ja punainen Nokiani varastettiin juoksien. Jotenkin tapahtumista tuli yhteen nivoutunut tosipaha.

En tiedä kuinka kauan sitä kesti. Minä väsyin fyysisesti aivan järkyttävän paljon, tuntui että en jaksa enää hengittää, kohta tukehdun ja kuolen.

Jotenkin tyhjensin itseäni todella monta kertaa ja todella pitkään, ja sain loppujen lopuksi tasattua hengitystäni. Tuntui, että taju lähtisi, olin jossakin tajunnan rajamailla.

Kaikki tuntui niin tyhjältä ja pahalta. Myrsky kuitenkin hellitti otteensa minusta ja hiljalleen pahassa tyhjässä olossa palasin jotenkin normaaliin tilaan.

Tuntui niin kamalalta, ettei kamalammalta voisi. Teki mieli kuolla. Teki mieli tarttua rippilahjaksi saatuun kaiverrettuun puukkoon ja vetää ihania viiltoja. Niin en kuitenkaan tehnyt.

Minä selvisin. Tai ainakin jotain.

P.S. Olen ”Minä vain”, jouduin vain vaihtamaan tiliä. Instagramissakin taisin kyllä esitellä että M.

Tietoa paniikkihäiriöstä!

Oireet ja tuntemukset kehittyvät äkillisesti ja saavuttavat huippunsa nopeasti, noin 10 minuutissa. Kohtaus kestää yleensä alle puoli tuntia, mutta joskus jopa tunteja.

Kohtauksen oireita ovat:
-sydämentykytys
-rintakivut
-hikoilu
-vapina
-hengenahdistus
-tukehtumisen ja kuristumisen tunne
-pahoinvointi
-vatsavaivat
-huimaus
-pyörtymisen tunne
-puutuminen
-kihelmöinti
-vilun väreet
-kuumat aallot

-Tunne siitä että sydän pysähtyy 

-hyperventilaatio (liikahengitys)

Seurauksena oireista on usein kuoleman, itsensä hallitsemisen menetyksen tai sekoamisen pelko, epätodellinen tunne tai itsensä vieraaksi tunteminen.

Paniikkikohtauksia voi ilmetä viikoittain tai harvemmin.

Paniikkihäiriön diagnoosi

Henkilö on huolissaan kohtausten toistumisesta tai kohtausten pelko on johtanut paniikkia aiheuttavien tilanteiden välttämiseen.  Jos paniikkikohtaukset vaikeuttaa jokapäiväistä elämää.

Esiintyminen

-Yleisempi naisilla kuin miehillä.
-Noin 1-3 prosenttia aikuisista kärsii paniikkihäiriöstä jossain elämänsä aikana.
-Voi alkaa nuorella aikuisiällä, mutta myös murrosiässä tai keski-iässä.

Kohtauksen pelko, niihin liittyvä häpeä ja sosiaalinen eristäytyminen lisäävät alttiutta masennukseen, pelkotiloihin, alkoholin ongelmakäyttöön, työkyvyttömyyteen ja itsetuhoisuuteen.


Tausta ja syy

Paniikkikohtausten syy ja tausta on monisyinen ja osin tuntematon.
Stressi lisää alttiutta paniikkikohtauksiin.

Muutokset elämässä esim. läheisen kuolema voivat laukasta paniikkikohtauksen. Traumaattiset kokemukset lisäävät myös alttiutta paniikkikohtauksiin.

Paniikkokohtauksia ilmenee oireina myös joissakin somaattisissa sairauksissa esim. kilpirauhasen liikatoiminnassa.

Itsehoito

Olennaista on estää paniikkikohtauksen aiheuttama sosiaalisten tilanteiden välttäminen.

Kahvi ja kofeiinipitoiset juomat sekä alkoholi ja päihteet lisäävät alttiutta saada paniikkikohtauksen.

Rentoutusharjoitukset ja säännöllinen liikunta voivat vähentää paniikkikohtauksia.

Hoito

Arkielämää haittaavien paniikkikohtausten ilmentyessä kannattaa kääntyä lähiviikkojen tai kuukausien kuluessa psykiatrin tai psykoterapeutin puoleen.

Paniikkikohtaukset ovat vaarattomia. Usein paniikkihäiriö edellyttää lääkehoitoa tai psykoterapiaa.

Lääkkeinä käytetään serotoniinin aineenvaihduntaan vaikuttavia masennuslääkkeitä tai betsodiatsepiineja.

Lähteet:
Www.terveyskirjasto.fi

Lisää tietoa aiheesta:

Www.mielenterveystalo.fi
Www.mielenterveysseura.fi

Kokemus paniikkikohtauksesta

Tässä kerron kokemuksistani. Millainen oli minun paniikkikohtaus?

Paniikkikohtaus kestää yleensä 5-60 minuuttia. Paniikkikohtauksen kesto on yksilöllinen, mutta itselläni on se kestänyt 5-60 minuuttia.

Pahin kohtaukseni on kestänyt tunnin. Silloin tuntui, että kuolen. Tuntui, että happi loppuu ja haukoin henkeä, sydän löi tuhatta ja sataa, hikoilin, pyörrytti, oksetti ja halusin päästä pois.

Sain kerran kotona paniikkikohtauksen. Olin silloin yksin. En voinut soittaa isälle, niin soitin kuraattorille sekä kummitädille, mutta mikään ei tuntunut helpottavan. Tuntui,  etten saanut happea, hikoilin, pyörrytti ja oli ihan epätodellinen olo. Kuraattori käski soittaa ambulanssin ja soitin. Ambulanssi tuli n. 45 minuutin päästä ja lähti viemään minua keskussairaalaan.

Keskussairaalassa jäin yksin istuskelemaan päivystykseen. Ambulanssissa oloni vähän helpottui, mutta sain uuden paniikkikohtauksen. Menin 2 tunnin odottelun jälkeen itkien kysymään, että milloin pääsen lääkärille. Nainen sanoi: "Täällä on muitakin potilaita. Et ole ainoa potilas täällä. Mene paikallesi odottamaan vuoroasi." Tuntui ettei nainen ymmärtänyt pahaa oloani. Meni n. 30 minuuttia, kunnes sairaanhoitaja pyysi minua hoitohuoneeseen. Sairaanhoitaja kysyi: "Mikä on hätänä?" En saanut sanottua sanoja suustani. Meni n. 40min, kunnes olo helpottui. Sen jälkeen sairaanhoitaja sanoi: "Sait paniikkikohtauksen, minun puolestani voit lähteä kotiin."

Ihmettelen kyllä etten päässyt lääkärille, että olisin saanut rauhoittavaa tai jotain. Lähdin kotiin ja eihän keskussairaalalta kotiin ollut kuin vain 10 kilometriä. Minun psykologini soitti minulle, kun olin melkein kotona. Kotona oloni helpottui, kun isä tuli kotiin.